Puulajipuisto

Valkokuusi

Picea glauca

puu.jpg    

Ulkonäkö ja koko

oksa.jpgValkokuusi on pitkäikäinen puu, jonka elinikä on keskimäärin 100–250 vuotta ja enimmillään jopa 300 vuotta. Se alkaa tuottaa siementä jo 4 vuoden ikäisenä – tosin siementuotanto on täysimääräistä vasta puun saavuttaessa 30 vuoden iän. Hyvällä kasvupaikalla valkokuusi kasvaa yli 30 metriä korkeaksi ja rinnankorkeusläpimitaan 60–90 senttimetriä paksuksi. Suurimmat luonnosta löydetyt yksilöt ovat olleet yli 55 metriä korkeita ja 90–120 senttimetriä paksuja. Valkokuusella on lähelle maanpintaa levittäytyvä juuristo, kapean kartiomainen, tiheähkö latvus sekä hieman riippuvat haarat, jotka ympäröivät runkoa säännöllisinä kiehkuroina. Suoraa runkoa peittää karhea, hilseilevä kaarna, joka on nuorena punertavanharmaata, mutta muuttuu tummanharmaaksi puun ikääntyessä. Kuluvan kesän kasvainranka on ohut, kalju ja valkoinen tai punertava. Kärkisilmut ovat oranssinruskeat, pyöreäkärkiset ja läpimitaltaan 3–6 millimetriä. Lehdet ovat sini- tai harmaanvihreitä, jäykkiä neulasia, jotka siirottavat etuviistoon ympäri haaraa ja tuoksuvat murskattuina mustaherukalle. Yksittäinen neulanen on 15–20 millimetriä pitkä, teräväkärkinen, läpileikkaukseltaan neliskulmainen ja kauttaaltaan ilmarakojen peittämä. Muiden kuusien tapaan valkokuusi on yksikotinen eli samassa yksilössä kasvaa sekä hede- että emikukintoja. Käpymäiset kukinnot syntyvät heinäkuun lopussa, mutta kehittyvät lopullisesti vasta seuraavan vuoden keväänä. Kävyt säilyvät puussa 1–2 vuotta ja vapauttavat vähitellen siemeniä puun ympäristöön.

Levinneisyys ja ympäristö

Valkokuusta tavataan Pohjois-Amerikan viileällä ilmastovyöhykkeellä Atlantin valtamereltä  lähes Tyynellemerelle saakka. Sen levinneisyysalueen pohjoisraja seuraa puurajaa ja kulkee Kanadan pohjoisosien halki Alaskaan. Se muodostaa puhtaita metsiä Alaskassa, Luoteis-Kanadassa sekä Quebecin ja Labradorin rannikolla. Valkokuusi on kalkinsuosija, joka menestyy aurinko–puolivarjossa, keski- tai runsasravinteisessa, kuiva–tuoressa, hyvin vettä läpäisevässä maaperässä aina 1000 metrin korkeuteen asti. Se kasvaa boreaalisella vyöhykkeen tuoreissa ja kuivissa metsissä, usein jokirannoilla tai vuorten rinteillä.  Valkokuusi risteytyy luonnostaan engelmanninkuusen kanssa lännessä, missä lajien levinneisyydet kohtaavat. Menestyy vyöhykkeillä I–VII, alkuperästä riippuen.

Käyttö

runko.jpgValkokuusi on Pohjois-Amerikan tärkeimpiä paperi- ja sahateollisuuden raaka-aineita. Sen puuaines on kevyttä, suorasyistä ja kimmoisaa. Selluloosan ja sahatavaran lisäksi siitä valmistetaan erilaisia erikoistuotteita, kuten soittimien kansia, meloja ja airoja, kaapistoja, laatikoita sekä ruoka-astioita.Se on myös yleinen koristekasvi. Historiallisesti valkokuusi oli Pohjois-Amerikan intiaaneille monipuolinen raaka-aineiden lähde. Nuorista puista tehtiin lumikenkiä ja jousia, kaarnasta astioita ja oksista vuoteita. Lahonnut puu kelpasi hirvennahkojen savustamiseen. Pitkistä pintajuurista saatiin pureskelemalla watap-nimistä narua, jota tarvittiin tuohikanoottien rakentamisessa. Pihkaa pureskeltiin kuten purukumia ja sillä tilkittiin kanoottien saumat vedenpitäviksi sekä liimattiin esimerkiksi nuolenkärjet paikoilleen. Pihkalla, mahlalla sekä kuusenkerkkä- ja neulasteellä hoidettiin yskää ja lievitettiin tuberkuloosin ja keripukin oireita. Pihkalla parannettiin myös ihottumia.Valkokuusi on myös tärkeä ravinnonlähde ja pesäpaikka villieläimille. Se muodostaa merkittävän osan kanadanpyyn ja lumikenkäjäniksen talviravinnosta. Monet linnut sekä pienet nisäkkäät syövät sen siemeniä. Sen sijaan hirvieläimet ja muut isot nisäkkäät eivät käytä sitä ravintonaan juuri lainkaan. Suomessa valkokuusi on kestävä, mutta ei pysty metsätalouspuuna kilpailemaan kotimaisen kuusen kanssa.

Tiedot on haettu wikipediasta, newfs.s3.amazonaws.com, files.ontario.ca, dendrome.ucdavis.edu  2.03.2016